Musgraven sääntö selkeyttää sukupolvien välistä eläkekeskustelua

Viime aikoina on keskusteltu paljon eläkejärjestelmän reiluudesta. Huomiota on herättänyt alhainen syntyvyysaste, joka jatkuessaan heikentää eläketurvan rahoituspohjaa. Keskustelua on käyty myös suurituloisten eläkeläisten määrästä. Samanlaista keskustelua käydään myös muualla Euroopassa. Kysymys reilusta sukupolvisopimuksesta on tulenarka ja monimutkainen. Yksi keino selkeyttää keskustelua on hahmottaa sitä Musgraven säännöllä.

Tunnettu taloustieteilijä Richard Musgrave esitti säännön teoksessaan ”a Reappraisal of Financing Social Security” vuonna 1981. Sääntö unohtui vuosikausiksi, mutta viime vuosina keskustelu säännön ympärillä on taas aktivoitunut. Belgia on jopa ottanut säännön eläkeuudistuksensa keskeiseksi ajatukseksi.

Mikä on Musgraven sääntö?

Perinteisesti eläkejärjestelmät luokitellaan kahteen tyyppiin:

  • etuusperusteisiin, jossa eläkkeen taso on luvattu ja maksu joustaa tarvittaessa
  • maksuperusteisiin, joissa maksutaso on kiinnitetty, jolloin eläkkeen taso joustaa tarvittaessa.

Yksinkertaistettuna: etuusperusteisessa järjestelmässä riski on työssäkäyvillä ja maksuperusteisessa eläkkeensaajilla. Suomen työeläkejärjestelmä luokitellaan perinteisesti ensimmäiseen kategoriaan. Musgraven sääntö tavoittelee näiden mallien välimuotoa. Rahoituksellisten sokkien aikana järjestelmä voisi sopeuttaa sekä etuutta että maksua. Sääntö on tarkoitettu jakojärjestelmiin.

Musgrave pyrki esittämään säännön, joka huomioi sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden ja on poliittisesti kestävä. Se on myös taloudellisesti kestävä hakien etuuksien ja maksujen lyhyen aikavälin tasapainoa (pay-as-you-go equilibrium). Yksinkertaistettuna Musgraven sääntö pyrkii vakioimaan eläkkeen ja eläkevakuutusmaksulla vähennetyn palkan välisen suhteen. Jos pelkkä vakuutusmaksu nousee, pienentäisi se nettopalkkaa mutta pitäisi eläkkeen samantasoisena, jolloin työtä tekevien suhteellinen asema heikkenisi.

Olennaista säännössä on sukupolvien välinen reiluus: kenen kuuluu kantaa riskit, kun taloudessa tai väestökehityksessä tapahtuu negatiivinen sokki, työssäkäyvien vai eläkeläisten? Tai ehkä jopa molempien? Negatiivisella sokilla tarkoitetaan sukupolven koon (eli työtä tekevien määrän) pienenemistä tai toisaalta laman vallitessa työttömyysasteen kasvamista ja palkkasumman pienenemistä. Perinteisesti eurooppalaisissa eläkejärjestelmissä haasteisiin on vastattu nostamalla eläkevakuutusmaksua. Tämä tie näyttää tulleen päätökseensä.

Onko sääntö käyttökelpoinen?

Musgraven sääntöä voi hyvinkin kritisoida kaavamaiseksi. Se ei myöskään huomioi eri väestöryhmien eroja elintasossa tai ponnistuksissa yhteiskunnan hyvinvoinnin kasvattamiseksi. Samoin sääntö määrittelee kiinteän palkkojen ja eläkkeiden suhteen, muttei ota mitään kantaa eläketasoon.

Korkeasta vakuutusmaksusta aiheutuu työikäisille merkittävä verokiila, joka pienentää heidän työllistymismahdollisuuksiansa. Toisaalta eläke on monelle ainoa tulon lähde, joten sen taso ei ole triviaali eläkeläisille. Eri sukupolvilla voi olla toisistaan poikkeavia kulutustottumuksia elinaikanaan, joten onko järkevä olettaa sama palkan ja eläkkeen suhde? Ja voiko tämä suhde pysyä vakiona yli ajan? Riippuen kulutustottumuksista, voivat eri sukupolvet tavoitella erilaista suhdetta eläkkeen ja palkan välille. Se, mitä palveluita verovaroin tarjotaan, on useammalle eläkeläiselle tärkeämpi kuin se, pysyykö eläkkeen suhde palkkaan samana.

Musgraven sääntöä vaivaa myös staattisuus. Voiko olla niin, että eläkeiän ei tulisi muuttua elinajanodotteen pidentyessä? Tähän ongelmaan ovat vastanneet Leuvenin yliopiston tutkijat Erik Schokkaertin johdolla. Heidän mukaansa sääntöä pitäisi soveltaa ehdollisesti niin, että elinajanodotteen noustessa myös eläkeikä nousisi. Eläkeajan ja työskentelyajan suhteen pitäisi siis säilyä samana yli sukupolvien.

Sääntö selkeyttää keskustelua

Sääntö sopii hyvin keskieurooppalaiseen keskusteluun, jossa jakoperusteisia ansiosidonnaisia työeläkejärjestelmiä on uudistettava ja samalla sukupolvisopimus on kirjoitettava selkeällä tavalla auki. Näissä maissa ei usein myöskään ole rahastoja puskuroimassa väestön ikääntymisen aiheuttamia menopaineita. Sääntö tarjoaa myös hyvän analyysikehikon reiluudesta käytävään keskusteluun. Monella on varmasti näkemyksiä oikeanlaisesta eläkejärjestelmän reiluudesta, joten sääntö auttaa jäsentämään keskustelua.

Eläkejärjestelmää ei tule ajatella vain yksittäisten tapahtumien kautta. Hedelmällisempiin tuloksiin päästään huomioimalla useamman sukupolven näkökulma koko elinkaaren ajalta. Tällöin myös Musgraven sääntö voi osoittautua käytännölliseksi.

Aiheesta lisää:

Vidlund, M. & Väänänen, N. & Mielonen, A. & Kuitto, K. (2017) Pension system design and intergenerational redistribution: applying Musgrave’s rule in a comparative setting, in: Review of Sociology 27 (4): 40–60 (pdf)

0 kommenttia

Kommentoi

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lähettääksesi kommentin, ratkaise oheinen laskutehtävä. *