Eläketurva perustuu Italiassa ensisijaisesti työntekoon. Lakisääteinen eläke karttuu maksuperusteisesti.

Italiassa pakollinen sosiaalivakuutus (Assicurazione Generale Obbligatoria, AGO) on järjestetty pääsääntöisesti yhden vakuutusjärjestelmän alla. Suurin osa palkansaajista ja yksityisistä ammatinharjoittajista (n. 90 prosenttia vakuutetuista) kuuluu yleiseen sosiaalivakuutusjärjestelmään, jota hoitaa kansallinen sosiaalivakuutuslaitos INPS (Istituto Nazionale della Previdenza Sociale). Yleisen järjestelmän ulkopuolelle jää tiettyjä ammattiryhmiä, joilla on omia ammattiperusteisia sosiaalivakuutuslaitoksia ja -kassoja. Nämä ammattiryhmät edustavat vain pientä osaa vakuutetuista.

Yleistä

Eläkejärjestelmää on uudistettu Italiassa useaan otteeseen 1990-luvun alusta alkaen. Vuonna 1996 astui voimaan suuri eläkeuudistus, ja eläkejärjestelmä muutettiin toimivaan laskennallisten tilien periaatteella (NDC, notional defined contribution).

Eläkkeet rahoitetaan puhtaasti jakojärjestelmäperiaatteella. Vanha etuusperusteinen eläkejärjestelmä toimi kuitenkin uuden järjestelmän rinnalla vuoteen 2012 asti, jolloin pitkistä siirtymäsääännöksistä luovuttiin kaiken tulevan eläkekertymän osalta.

Tieto Tunnusluku Vuosi
Väkiluku  59,3 miljoonaa  1/2021
Vastasyntyneen elinajanodote
 – miehet  81,1  2019
 – naiset  85,1  2019
 Vanhuushuoltosuhde (65+/15-64 v.)  36,6  2020
 Syntyvyysaste  1,27  2019
 BKT:n reaalikasvu  0,3 %  2019
 Vuosi-inflaatio  0,63 %  2019
 Keskipalkka  2520 € /kk  2019
 Keskimääräinen vanhuuseläke  1490  € /kk  2019
 Eläkemenot BKT:sta  16,8 %  2019

Lähteet: Istat, Eurostat, OECD

Hallinto

Yleisen sosiaalivakuutusjärjestelmän ylin valvova viranomainen on työ- ja sosiaaliministeriö (Ministero del Lavoro e delle Politiche Sociali). Työ- ja sosiaaliministeriö vastaa myös lainsäädännön valmistelusta.

Eläkejärjestelmän hallinnosta, vakuutusmaksujen keräämisestä ja eläkkeiden maksamisesta vastaa INPS. Eläkkeiden ohella INPS vastaa kaikkien yleisen järjestelmän sairaus-, vanhempain-, työttömyys- ja perhepäivärahojen maksatuksesta. INPS vastaa myös yli 67-vuotiaille maksettavasta tuloharkintaisesta avustuksesta (assegno sociale) sekä vähimmäiseläkkeestä (trattamento minimo).

Kansallinen työtapaturmavakuutuslaitos (Istituto Nazionale per l’Assicurazione contro gli Infortuni sul Lavoro, INAIL) vastaa työtapaturmiin ja ammattitauteihin liittyvästä vakuutuksesta.

Yleisen järjestelmän ulkopuolella on erillisiä eläkejärjestelmiä omine vakuutuslaitoksineen (instituto), -kassoineen (cassa) ja –keskuksineen (ente). Toimittajilla sekä tietyillä itsenäisillä ammatinharjoittajilla, kuten lääkäreillä, eläinlääkäreillä, asianajajilla, psykologeilla ja aktuaareilla on omansa.

Rahoitus

Yleinen eläkejärjestelmä rahoitetaan jakojärjestelmäperiaatteella. Eläkejärjestelmä rahoitetaan vakuutusmaksuin, joita maksavat sekä työntekijät että työnantajat. Pelkät vakuutusmaksut eivät riitä menojen kattamiseen, joten myös verovarojen merkitys rahoituksessa on merkittävä.

Eläkemaksu on kiinteä 33 prosenttia. Yksityisen sektorin työnantaja maksaa eläkemaksua 23,81 prosenttia ja työntekijä 9,19 prosenttia. Yleiseen eläkejärjestelmään kuuluvilla itsenäisillä ammatinharjoittajilla (käsityöläiset, liikkeenharjoittajat ja maanviljelijät) eläkemaksu vaihtelee 24 %:n ja 34.23 %:n välillä. Maksuperusteisen järjestelmän ansaintakatto on 103 055 euroa vuodessa (2021).

Työnantajalta ja työntekijältä perittävät lakisääteiset sosiaalivakuutusmaksut

Yhteensä** 29,08 – 41,78 9,19-10,19
Maksu Työnantaja, % Työntekijä, %
Vanhuus-, työkyvyttömyys- ja perhe-eläkemaksu 23,81 9,19/10,19
Sairausvakuutusmaksu 2,22
Vanhempainvakuutusmaksu 0,46
Työttömyysvakuutusmaksu 1,61
Perhevakuutusmaksu 0,68
Työtapaturma- ja ammattisairausmaksu* 0,3 – 13

* Riippuu toimialasta. Lasketaan työnantajan maksamasta kokonaispalkkasummasta.

** Työnantajan maksamissa vakuutusmaksuissa voi olla tiettyjä alakohtaisia vähennyksiä, ei kuitenkaan ikinä eläkevakuutusmaksussa.

Eläkeikä (età pensionabile)

Vuonna 2022 yleinen vanhuuseläkeikä on 67 vuotta. Tietyillä ryhmillä on voimassa tästä poikkeavia säännöksiä.

Vuonna 2010 eläkeikä sidottiin elinajanodotteeseen, ja vanhuuseläkkeen ikärajoja nostetaan 65-vuotiaan elinajanodotteen mukaisesti. Eläkeikää tarkistetaan elinajanodotteen muutoksella kahden vuoden välein. Eläkeiän tarkistus tehdään Tilastokeskuksen (Istituto Nazionale di Statistica, Istat) laskeman elinajanodotteen mukaan, ja se lasketaan tarkistusvuotta edeltävän kolmen vuoden perusteella.

Jokainen lapsi oikeuttaa äitejä ottamaan eläkkeen maksuun neljää kuukautta ennen vanhuuseläkeiän täyttymistä. Eläkeikää voi kuitenkin lastenhoitoaikojen perusteella laskea korkeintaan kaksitoista kuukautta. Toisaalta, jos lastenhoitoajoilla ei laske eläkeikää, voi niiden perusteella kasvattaa eläkkeen määrää eläköitymisen yhteydessä muuntokerrointa korottamalla (ks. eläkkeen määräytyminen).

Pitkän vakuutusajan perusteella myönnettävä varhaiseläke

Pitkän työuran tehneillä on mahdollista saada vanhuuseläke vähentämättömänä ennen varsinaisen vanhuuseläkeiän täyttymistä. Pitkän työuran perusteella myönnettävä ns. seniorieläke (pensione anticipata) voidaan myöntää iästä riippumatta, mutta vain mikäli vakuutusmaksuvuosia on miehillä vähintään 43 vuotta ja 3 kuukautta ja naisilla 42 vuotta ja 3 kuukautta. Huomioitavaa on, että alle 18-vuotiaana tehdystä työstä vakuutusmaksuvuosia kertyy tavanomaista nopeammin. Vakuutusaikavaatimus on sidottu elinajanodotteen kehitykseen.

Vuonna 2022 voimassa on vähimmäisikään (64 v) ja vakuutusvuosien (38 v) yhteissummaan perustuva varhaiseläkeoikeus (“quota 102”). Jos yli 64-vuotiaan iän ja vakuutusvuosien summaksi tulee vähintään 102, on henkilöllä oikeus jäädä varhaiseläkkeelle.

Italiassa on myös varhaiseläkereittejä, jotka tunnetaan nimellä anticipo pensionistico (APE). Nämä väylät ovat voimassa ainakin vuoden 2022.

Raskaan työn perusteella myönnettävä eläke

Raskaaksi luokitelluissa ammateissa (lavori usuranti) (esim. kaivos-, tunnelityöt, yötyö, työ äärilämpötiloissa jne.) on oikeus siirtyä eläkkeelle ikävuosien ja vakuutusaikavaatimuksen yhdistelmällä (quota). Eläkkeelle saa jäädä 61 vuoden ja seitsemän kuukauden iässä. Vuonna 2021 vuosivaatimusten yhteismäärä vaihteli 97.6 vuodesta 100.6 vuoteen riippuen työn luonteesta sekä siitä, onko kyseessä yrittäjä vai työntekijä.

Vanhuuseläke (pensione di vecchiaia)

Ennen vuotta 2012 eläkkeet määräytyivät eri tavalla riippuen siitä, kuuluuko vakuutettu ns. vanhaan vai uuteen järjestelmään:

  • Niiden vakuutettujen eläkkeet, jotka 31.12.1995 olivat kuuluneet vakuutukseen vähintään 18 vuotta, määräytyivät vanhan etuusperusteisen järjestelmän mukaan 1.1.2012 asti.
  • Niillä vakuutetuilla, jotka 31.12.1995 olivat kuuluneet vakuutukseen alle 18 vuotta, eläkkeet määräytyivät 1.1.1996 alkaen uuden maksuperusteisen järjestelmän mukaan ja tätä aikaisemmalta ajalta vanhan järjestelmän mukaan
  • Vuoden 1996 alusta vakuutuksen piiriin tulleet ovat kuuluneet kokonaan uuteen järjestelmään.

Vuoden 2012 alussa edellä mainitusta jaottelusta on luovuttu. Eläkkeiden laskentasäännöt on yhtenäistetty ja vuoden 2012 alusta lähtien eläke karttuu kaikille vuonna 1996 uudistetun maksuperusteisen järjestelmän sääntöjen mukaan.

Uudessa maksuperusteisessa järjestelmässä eläkettä kartutetaan kuukausittain nimellisellä 33 prosentin vakuutusmaksulla, joka peritään ansiokaton alittavasta palkan osasta. Eläke lasketaan seuraavan kaavan mukaan:

P = Ct x M

P (pensione) on henkilön vuosittaisen eläkkeen suuruus.  

Ct (coefficiente di transformazione) on muuntokerroin, joka lasketaan erikseen jokaiselle ikävuodelle 57 – 71. Muuntokerroin lasketaan uudelleen joka toinen vuosi. Nykyiset muuntokertoimet ovat voimassa 2021-2022. Muuntokertoimen laskennassa otetaan huomioon sekä kuolemanvaara että todennäköisyys ja keskiarvo maksettavaksi tulevasta perhe-eläkkeestä.

M (montante contributivo individuale) on henkilön karttunut kokonaiseläkepääoma, joka on korjattu nimellisen BKT:n viiden vuoden geometrisen keskiarvon kehityksen perusteella. Eläkepääoma lasketaan uudelleen joka vuosi.

Eläkeikä Muuntokerroin (2021-2022)*
 57  4,186 %
 …  …
67  5,575 %
 …  …
71  6,466 %

*Diskonttokorko 1,5 %

Esimerkkieläke (P) 67-vuotiaalle henkilölle, jonka eläkepääoma (M) on 390 000 euroa. Ikäluokan muuntokerroin (Ct) 67 vuoden iässä on 5,575 %.

 390 000 x 5,575 % = 22 425 €

Eläke maksetaan 13 kertaa vuodessa, jolloin kuukausieläkkeeksi tulee 1725 euroa.

Maksuperusteisen järjestelmän erikoisuus on se, että äitien eläkkeissä otetaan lapsien hoitaminen huomioon niin, että yksi tai kaksi lasta korottaa muuntokerrointa vuodella. Yli kolme lasta synnyttänyt nainen voi käyttää kahta vuotta vanhemman muuntokerrointa. Toisaalta, jos lapset on huomioitu alennetussa eläkeiässä, ei niillä voi korottaa muuntokerrointa (ks. eläkeikä).

Yli 67-vuotiaille myönnettävä tuloharkintainen avustus (assegno sociale) taataan kaikille Italiassa asuville iäkkäille pienituloisille. Avustusta myönnettäessä otetaan huomioon vakuutetun ja puolison tulot. Avustus maksetaan vain Italiassa asuvalle. Avustuksen ikärajavaatimus nousee samaa tahtia yleisen vanhuuseläkeiän kanssa. Avustuksen saamiseksi vaaditaan vähintään kymmenen vuoden yhtäjaksoinen asuminen Italiassa.

Oikeus jäädä vanhuuseläkkeelle vaatii vähintään 20 vuoden vakuutettua työhistoriaa. Ainoastaan maksuperusteisessa järjestelmässä olleille yhtenä eläkkeelle jäämisen ehtona on myös se, että eläkkeen määrä on vähintään puolitoistakertainen iäkkäille myönnettävään avustukseen (assegno socialeen) verrattuna. Vuonna 2022 eläkkeen ehtona oli vähintään 760 euron kuukausieläke.

Vanhuuseläkkeelle jääminen edellyttää palkkatyöntekijältä myös työnteon lopettamista. Eläkkeelle ollessaan voi kuitenkin aloittaa työnteon uudelleen eläkkeen rinnalla. Itsenäisten ammatinharjoittajien tai yrittäjien ei tarvitse lopettaa ammatinharjoittamista eläkkeelle jäämisen yhteydessä.

Jos henkilöllä on vakuutushistoriaa vähintään viisi vuotta mutta alle 20 vuotta, voi hän jäädä eläkkeelle neljä vuotta yli lakisääteisen eläkeiän. Vuonna 2022 eläkkeelle voi siis jäädä viimeistään 71-vuotiaana.

Vakuutusajaksi lasketaan aika, jolta on maksettu pakollisia tai vapaaehtoisia vakuutusmaksuja sekä tietyt ajat, joilta vakuutusmaksut katsotaan maksetuiksi, vaikka niitä ei peritä. Vakuutusmaksut katsotaan maksetuiksi lakisääteisen äitiysloman ja lastenhoitoaikojen ajalta, irtisanomisen ajalta, työttömyys-, osatyöttömyys- ja sairauskorvauksien ajalta, vammaisen sukulaisen hoitoajalta, asepalvelus- ja siviilipalvelusajalta sekä ajalta, jolloin henkilö on ollut julkisissa tai ammattiyhdistystehtävissä tai hän on tehnyt yhteiskunnallisesti merkittävää tai yleishyödyllistä työtä.

Vakuutusmaksut voidaan katsoa maksetuiksi enintään viiden vuoden ajalta vakuutetun koko työhistoriasta. Vapaaehtoisia vakuutusmaksuja voivat maksaa vakuutetut, jotka ovat maksaneet työhön perustuvia vakuutusmaksuja vähintään viisi vuotta koko työelämänsä aikana tai kolme vuotta vapaaehtoista vakuutusta.

Työkyvyttömyyseläke (pensione di inabilità)

Vakuutusjärjestelmässä on kaksi mahdollista työkyvyttömyyseläkemuotoa

  • Työkyvyttömyysavustus (assegno ordinario di invalidità), joka voidaan myöntää henkilölle, jonka työkyky osaamista vastaavaan työhön on alentunut pysyvästi vähintään 1/3 sairaudesta, fyysisestä tai henkisestä vammasta johtuen. Avustuksen saamiseksi ei vaadita työnteon lopettamista.
  • Työkyvyttömyyseläke (pensione di inabilità), joka voidaan myöntää henkilöille, joiden on mahdotonta tehdä minkäänlaista työtä sairaudesta, fyysisestä tai henkisestä vammasta johtuen. Eläkkeen saamiseksi vaaditaan työnteon lopettamista.

Jotta henkilöllä on oikeus työkyvyttömyysavustukseen tai –eläkkeeseen, tulee hänellä olla maksettuna vähintään viisi vuotta vakuutusmaksuja, joista kolme vuotta tulee olla maksettuna työkyvyttömyyttä edeltävän viiden vuoden aikana. Jos työkyvyttömyys johtuu ammatillisista syistä, työtapaturmat poislukien, eläkettä tai avustusta varten ei vaadita minkäänlaista vakuutushistoriaa.

Työkyvyttömyyseläke myönnetään toistaiseksi ja siinä maksetaan karttuneen eläkkeen lisäksi myös tulevan ajan osuus työkyvyttömäksi tulon ja 60 ikävuoden väliseltä ajalta. Työkyvyttömyysavustus voidaan myöntää kerrallaan kolmeksi vuodeksi, ja se voidaan myöntää kaksi kertaa uudelleen kolmeksi vuodeksi (yhteensä siis yhdeksäksi vuodeksi). Tämän jälkeen avustus myönnetään toistaiseksi, mutta sitä voidaan tarkastella määräajoin.

Työkyvyttömyysavustusta voidaan maksaa samanaikaisesti työnteon rinnalla, mutta tulojen ylittäessä tietyn rajan avustuksen määrä laskee. Työkyvyttömyyseläkettä ei voida maksaa samanaikaisesti työtulojen tai työttömyyspäivärahojen kanssa. Kun vanhuuseläkeikä täyttyy, muuttuu työkyvyttömyysavustus vanhuuseläkkeeksi, jos henkilö täyttää vanhuuseläkkeen edellytykset. Työkyvyttömyyseläke ei muutu vanhuuseläkkeeksi.

Jos työkyvyttömyys johtuu työtapaturmasta tai ammattitaudista, vastaa kansallinen työtapaturmavakuutuslaitos INAIL tapaturmaeläkkeen maksamisesta. Tapaturmaeläke on ensisijainen työkyvyttömyyseläkkeeseen nähden.

Työkyvyttömyysetuuksina myönnetään työkyvyttömyyseläkkeitä ja -avustuksia. Etuudet määräytyvät eri tavalla vanhassa ja uudessa eläkejärjestelmässä vanhuuseläkkeiden tapaan. Työstä, joka on tehty 1.1.2012 jälkeen, eläke karttuu jokaiselle maksuperusteisesti riippumatta siitä mihin järjestelmään on aiemmin kuulunut

  • Henkilöt, jotka ovat aloittaneet työskentelyn ennen vuotta 1996, eläke määräytyy sekä maksu- että etuusperusteisten sääntöjen mukaan, siltä osin kuin sääntöjä on sovellettu henkilön eläkevakuutuksessa.
  • Henkilöt, jotka ovat aloittaneet työskentelyn 1.1.1996 alkaen, eläke määräytyy maksuperusteisesti.

Maksuperusteisessa järjestelmässä eläkkeen määrä saadaan kertomalla kokonaiseläkepääoma muuntokertoimella henkilön jäädessä eläkkeelle. Muuntokerroin määrittyy iän mukaan, kuitenkin niin, että se on alhaisimmillaan 57-vuotiaan muuntokerroin. Muussa tapauksessa käytetään normaalia ikää vastaavaa kerrointa. Työkyvyttömyyseläkkeeseen myönnetään tulevan ajan osuus 60 ikävuoteen asti. Tulevan ajan osuus voi kuitenkin olla korkeimmillaan 40 vuotta (tai 2080 viikkoa). Työkyvyttömyysavustukseen ei ole mahdollista saada tulevan ajan osuutta.

Jos työkyvyttömyysavustuksella oleva henkilö käy töissä ja hänen tulonsa ovat yli neljä kertaa suuremmat kuin vähimmäiseläke, niin avustuksen määrä pienenee portaittain 25 %:sta 50 %:iin.

Ennen vuotta 1996 vakuutusjärjestelmään tulleille on määritelty vähimmäiseläke (trattamento minimo INPS, vuonna 2022 524 euroa kuukaudessa), jos oma eläke jää pieneksi. Myös avioliitto vaikuttaa vähimmäiseläkkeen saamiseen.

Jos henkilön työkyvyttömyys edellyttää jatkuvaa henkilökohtaista avustamista, voidaan henkilölle myöntää tätä varten avustusta.

Perhe-eläke (pensione ai superstiti)

Jotta edunjättäjän eläkkeestä syntyy perhe-eläkeoikeus, tulee hänen olla täyttänyt samat vakuutusvaatimukset kuin työkyvyttömyyseläkkeessä. Jos edunjättäjällä ei kuitenkaan ole ollut riittävästi työhistoriaa eläkeoikeutta varten, mutta hän on maksanut vakuutusmaksuja vähintään vuoden ajan kuolemaa edeltävän viiden vuoden aikana, eläkkeensaaja voi saada perhe-eläkkeen kertakorvauksena (indennità una-tantum). Kertakorvaus on kuitenkin tuloharkintainen, ja sitä ei myönnetä, jos eläkkeensaajan tulot ovat enemmän kuin mitkä oikeuttaisivat tuloharkintaiseen avustukseen (assegno sociale).

Perhe-eläke voidaan myöntää

  • Leskelle. Lesken eläkeoikeus lakkaa, kun hän menee uudelleen naimisiin.
  • Entiselle aviopuolisolle, joka ei ole mennyt uudelleen naimisiin ja sai edunjättäjältä elatusapua.
  • Edunjättäjän alle 18-vuotiaille lapsille, alle 21-vuotiaille täysipäiväisesti opiskeleville lapsille, alle 26-vuotiaille yliopistossa opiskeleville lapsille sekä vammaisille lapsille ilman ikärajaa.
  • Jos edunjättäjälle ei jäänyt leskeä, entistä aviopuolisoa tai lapsia, joilla olisi ollut oikeus eläkkeeseen, tällöin eläke voidaan myöntää: huollettaville vanhemmille, jos he olivat edunjättäjän kuolinhetkellä alle 65-vuotiaita, eivätkä he saa muuta eläkettä, vammaisille sisaruksille, jotka eivät ole naimisissa ja jotka olivat edunjättäjän kuollessa tämän huollettavina.
  • Tietyin ehdoin lapsenlapsille, jotka olivat edunjättäjän kuollessa tämän huollettavina.

Eläkkeellä olleen edunjättäjän perhe-eläke määräytyy hänen eläkkeensä mukaan. Ei-eläkkeellä olevan edunjättäjän laskennallisen eläkepääoman muuttamisesta eläkkeeksi käytetään muuntokerrointa, joka vastaa 57 vuoden ikää, jos edunjättäjä kuolee ennen 57 ikävuotta. Muussa tapauksessa käytetään normaalia ikää vastaava kerrointa. Perhe-eläkkeen määrä vastaa osuutta edunjättäjän karttuneesta eläkkeestä seuraavasti:

 Leski / ja lapset %, edunjättäjän eläkkeestä
Leski 60
Leski ja lapset 80 (60 leskelle ja 20 lapselle)
Leski ja vähintään kaksi lasta 100
Jos edunsaajina on vain lapsia:
Lapset (ilman leskeä) %, edunjättäjän eläkkeestä
Yksi lapsi 70
Kaksi lasta 80
Kolma lasta tai enemmän 100

Jos ei ole leskeä, lapsia tai entistä aviopuolisoa, joilla olisi oikeus eläkkeeseen, 15 prosenttia edunjättäjän eläkkeestä voidaan myöntää kummallekin vanhemmalle tai sisaruksille, jos heillä on siihen oikeus. Eläkkeensaajien kokonaiseläke ei voi kuitenkaan ylittää sataa prosenttia edunjättäjän eläkkeestä.

Eläkkeen määrä voi vähentyä portaittain 25, 40 tai 50 prosentilla, eläkkeensaajan ansioiden ylittäessä kolme kertaa vähimmäiseläkkeen määrän. Leskeneläkkeen määrä voi myös olla pienempi, jos edunjättäjä solmi avioliiton yli 70-vuotiaana ja hän oli avioituessaan yli 20 vuotta vanhempi kuin leski tai jos edunjättäjä ja leski olivat naimisissa alle kymmenen vuotta. Vähennyksiä ei kuitenkaan tehdä, jos leskellä on huollettavanaan alaikäisiä lapsia.

Eläke alkaa kuolinkuukautta seuraavan kuukauden alusta.

Lisäeläkkeet

Italiassa on perinteisesti ollut laaja kattavuus lakisääteisellä eläketurvalla, tämän takia työnantajakohtaiset lisäeläkejärjestelyt ovat olleet suhteellisen harvinaisia. Lakisääteisen eläketason laskiessa on myös lisäeläkejärjestelyjen määrä lisääntynyt. Uuden lainsäädännön mukaan ainoastaan maksuperusteiset lisäeläkejärjestelyt ovat sallittuja. Eläkerahastoihin sijoitetut vakuutusmaksut ovat tiettyyn rajaan asti verovähennyskelpoisia.

Eläkerahastoja on kahta tyyppiä; työmarkkinaosapuolten sopimia suljettuja rahastoja (fondi chiusi, fondi negoziali), joissa on kriteereinä tietty ammatti, työpaikka tai maantieteellinen sijainti, sekä finanssiyhtiöiden tarjoamia avoimia eläkerahastoja (fondi aperti), joihin kuka tahansa voi sijoittaa. Lisäksi tarjolla on vapaaehtoisia yksilöllisiä eläkevakuutussuunnitelmia (PIP, Piano Individuale Pensionistico). Vuonna 2020 lisäeläkejärjestelyitä oli 8,4 miljoonalla työntekijällä, joka vastasi noin 33 prosenttia Italian työvoimasta, ja niihin sijoitettu varallisuus oli noin 12 prosenttia suhteessa BKT:hen. Eläkerahastojen toimintaa valvoo Covip (Commissione di Vigilanza sui Fondi di Pensione).

Erorahaa (Trattamento di fine Rapporto, TFR) koskeva lainsäädäntö on muuttunut vuoden 2007 alusta lähtien. Erorahajärjestelmä koskee kaikkia työntekijöitä ja on pakollinen, vaikka ei olekaan osa lakisääteistä sosiaaliturvaa.

Aikaisemmin TFR-eroraha merkittiin yleensä yrityksen kirjanpitoon kirjanpidollisena varauksena ja maksettiin kertakorvauksena työsuhteen päättyessä. Erorahajärjestelmä on muuttunut pääasiassa eläkerahastoissa tapahtuvaksi eläkesäästämiseksi. Uudistus koskee yksityistä sektoria, mutta myös julkisen sektorin työntekijöillä on mahdollisuus liittyä erorahajärjestelmään erityisjärjestelyillä.

Eroraha (trattamento di fine rapporto) on lakisääteisesti määrätty myöhäistetty palkka. Oletusarvoisesti eroraha sijoitetaan eläkerahastoon, tosin työntekijä voi valita erorahan talletettavaksi työantajalle, jos työnantajalla on alle 50 työntekijää. Yli 50 työntekijän yrityksissä työntekijä voi päättää sijoittaa erorahan INPS:n hallinnoimaan rahastoon.  Eroraha (maksuprosentti 7,41 %) lasketaan jakamalla vuosittainen bruttopalkka 13,5:llä. Erorahasta 0,5 prosenttia menee erorahajärjestelmän takuurahastoon, loput eli 6,91 prosenttia menee työntekijän valinnan mukaan joko eläkerahastoon, INPS:n rahastoon tai jää työnantajan haltuun.

Erorahan ostovoima varmistetaan indeksikorotuksella, joka on kiinteä 1,5 prosenttia ja ¾ yleisten elinkustannusten inflaatiotasosta. Eroraha maksetaan työntekijälle tämän lopettaessa työnteon yrityksessä. Jos henkilö vaihtaa työpaikkaa ja hän on valinnut, että eroraha talletetaan eläkerahastoon, voi hän yksinkertaisesti viedä karttuneen pääoman mukanaan uuteen rahastoon. Työntekijällä on oikeus vaihtaa eläkerahastoa kahden vuoden jälkeen.

Erityissyistä erorahasta voi ottaa ennakkona maksuun 70 prosenttia. Tällaisia erityissyitä ovat vakavasta sairaudesta johtuvien hoitokustannusten kulut, oman tai lasten ensiasunnon oston rahoittaminen sekä vanhempainvapaan tai koulutusvapaan kulujen rahoittaminen. Erorahaa voi pyytää maksuun kuitenkin vasta kahdeksan vuoden työsuhteen jälkeen ja sen voi pyytää maksuun vain kerran työsuhteen aikana.

Indeksitarkistus (rivalutazione)

Maksussa olevia eläkkeitä tarkistetaan elinkustannusindeksin muutoksen mukaan (rivalutazione automatica). Indeksikorotukset on porrastettu niin, että vain pienimmät eläkkeet nousevat täyden inflaation verran. Vuonna 2000 säädettiin, että maksussa olevia eläkkeitä tarkistetaan elinkustannusindeksin muutoksen mukaan seuraavasti: sata prosenttia indeksistä, jos eläke on korkeintaan neljä kertaa vähimmäiseläkkeen suuruinen, 90 prosenttia indeksistä, jos eläke on 4-5 kertaa vähimmäiseläkkeen suuruinen ja 75 prosenttia indeksistä, mikäli eläke on yli viisi kertaa vähimmäiseläkkeen suuruinen.

Taloustilanteesta johtuen indeksikorotuksiin on vuosien saatossa tehty väliaikaisia leikkauksia tai jäädytyksiä.

Työuran aikana karttunut vanhuuseläkepääoma tarkistetaan vuosittain nimellisen BKT:n viiden vuoden geometrisen keskiarvon kehityksen perusteella.

Verotus

Eläke on verotettavaa tuloa. Ainoastaan yli 65-vuotiaille myönnettävästä tuloharkintaisesta avustuksesta (assegno sociale) ja invalideille, sokeille ja kuuromykille myönnettävistä avustuksista ei peritä valtion tuloveroa (imposta sul reddito delle persone fisiche, IRPEF). Eläkkeestä voi saada verohelpotuksia, jos henkilöllä on huollettavanaan lähisukulaisia. Tuloverotus on progressiivinen myös eläkkeiden osalta.

Aiheesta muualla:

Eläketurvakeskus (ETK) on lakisääteinen työeläketurvan kehittäjä, asiantuntija ja yhteisten palvelujen tuottaja.