Onko meillä liikaa eläkevaroja?

Työeläkevarojen määrä puhuttaa. Joidenkin mielestä varoja on liikaa. Osa eläkkeensaajista uskoo, että rahastoon kerätyt varat ovat ”heidän rahojaan” ja ihmettelee miksi varoja ei käytetä nykyisten eläkkeiden parantamiseen.

Yritän tässä lyhyesti kuvata työeläkevarojen roolia eläkkeiden rahoituksessa ajankohtaisen keskustelun kolmen kysymyksen kautta. Paljonko eläkerahastoissa oikein on? Kenen rahoja ne ovat? Mitä varoille on tarkoitus tehdä?

Eläkevarat – paljon vai vähän?

Työeläkevarat ovat kasvaneet merkittävästi kahden viime vuosikymmenen aikana. Varoja oli vuoden 2015 lopussa noin 180 miljardia euroa. Rahastojen koko suhteessa bruttokansantuotteeseen, noin 87 % vuonna 2015, on myös kasvanut.

Näin ilmaistuna varat ovat suuret. Varoja ei kuitenkaan voi pitää liian suurina koska työeläkejärjestelmän vastuu eläkkeistä on paljon varoja suurempi. Varojen kasvaminen liittyykin pitkälti karttuneiden eläkeoikeuksien kasvamiseen. Siksi ei ole mielekästä verrata varoja yhden vuoden eläkemenoon. Eläkkeensaajien lukumäärä, maksetut eläkkeet ja siten eläkemeno ovat vuosi vuodelta suurempia. Eläkkeitä myös maksetaan pidempään. Ansioita saaneet ovat samaan aikaan kerryttäneet itselleen oikeutta myöhemmin maksettaviin eläkkeisiin. Karttuneiden työeläkkeiden rahoittamiseen tarvitaan noin 600 miljardin eläkevarat mukaan lukien näille varoille saatava 3,5 prosentin reaalituotto.

Kun suhteutetaan varat koko työeläkejärjestelmän vastuulla olevaan ”velkaan”, saadaan selville rahastointiaste. Se on alle 30 prosenttia. Varoja on siis huomattavasti vähemmän kuin jo kertyneiden eläkeoikeuksien arvo. Siksi nykyisten ja tulevienkin eläkeläisten oikeus eläkkeeseen on katettava työssä käyvien velvollisuudella maksaa eläkemaksuja. Vähänkin pidemmällä aikajänteellä pätee, että mitä vähemmän on varoja, sitä suurempi on maksuvelvoite. Mitä suuremmat ovat varat, sitä pienempi on maksuvelvoite.

Varojen rooli eläkkeiden rahoituksessa on vaihdellut. Nykyinen varojen määrä ja maksutaso on pitkän historiallisen kehityksen ja monien eri eläkepoliittisten päätösten tulos. Viimeksi maksutasoa ja varojen kokoa arvioitiin vuoden 2017 työeläkelakeja valmisteltaessa ja niistä päätettäessä.

Keille eläkerahastot kuuluvat?

Viime aikoina on aktiivisesti esitetty, että eläkerahastoihin kerätyt varat olisivat nimenomaan eläkeläisten rahoja, heidän vakuutusmaksuillaan kerättyjä, ja tarkoitettu suurten ikäluokkien eläkkeisiin. Tällainen ajattelu liittynee siihen, että palkasta pidätettyjä maksuja ajateltiin aikoinaan eläkkeiden muodossa maksettavana ”jatkopalkkana”. Rahastoinnista alettiin 1990-luvun alun ongelmista toivuttaessa myös puhua keinona varautua näköpiirissä olevaan ikärakenteen muutokseen.

Oikeutta eläkkeeseen ei kuitenkaan pidä sekoittaa eläkkeen rahoitustapaan. Suomessa ei ole henkilökohtaisia eläketilejä eikä työeläkkeen maksaminen perustu maksettujen maksujen täyteen rahastointiin. Käytännössä nyt eläkkeellä olevat ovat olleet mukana rahoittamassa heitä edeltävien sukupolvien eläkkeitä. Vastaavasti nyt työssä olevat rahoittavat nyt eläkkeellä olevien eläkkeitä.

Eläkkeelle siirryttäessä on oikeus saada eläkelakien mukaan karttunut eläke. Eläkejärjestelmän tehtävä on puolestaan maksaa tämä eläke. Eläkeläisellä ei ole omistusoikeutta eläkettä maksavan eläkelaitoksen eläkevaroihin. Eläkelaitokset vastaavat eläkkeiden rahastoiduista osista ja niillä on myös oikeus periä lakien ja asetusten mukaista eläkemaksua, jotta ne voivat hoitaa velvoitteensa. Varat ja niille saatava tuotto vaikuttavat eläkemaksun suuruuteen.

Valtaosa nykyisistä eläkevaroista on syntynyt vasta 1990-luvun puolenvälin jälkeen. Nykyistä paljon pienemmillä maksuilla ei 1960-, 1970- ja 1980- luvuilla jäänyt paljon sukanvarteen. Vielä 1980-luvulle tultaessa maksutaso oli alle 10 %, nyt yli 20 %. Suurin osa varoista on nyt työssä olevien sukupolvien maksuilla aikaansaatuja, ei nykyisten eläkkeensaajien.

Kasvatetaanko rahastoja ikuisesti?

Suomessa on pitkään tiedetty eläkemenon kasvu ja ikäluokkien väliset kokoerot. Varoja on kerätty ennakoivasti ikärakenteen muutoksesta aiheutuvan pysyvästi nykyistä suuremman eläkemenon rahoittamiseksi. Kun näin on tehty, maksutasoa voi pitää kohtuullisempana kuin mitä eläkemenojen rahoitus muuten edellyttäisi. Jos varoja olisi kartutettu hitaammin, nyt työssä olevat ikäluokat maksaisivat vielä paljon nykyistäkin suurempaa eläkemaksua. Ero edeltävien sukupolvien maksutasoon olisi siis vielä suurempi.

Tällä hetkellä verotusta ei haluta kiristää eikä yritysten kilpailukyvyn turvaamisen takia haluta nousevia vakuutusmaksuja. Työeläkemenot ovat jo nyt maksutuloa suuremmat, ja niiden erotus katetaan varojen tuotoilla. Varoille sopiva taso seuraa näistä lähtökohdista: varojen tulisi olla tasolla, jolla maksutuloa suurempi eläkemeno voidaan kestävästi rahoittaa myös tulevaisuudessa.

Tälle tasolle on vähitellen päästy. Nyt varat ovat noin kaksinkertaiset palkkasummaan nähden. Merkittävää kasvua suhteessa palkkasummaan tai eläkemenoihin ei enää ole näköpiirissä.