Historiallinen painolasti rasittaa työllisyysastetta

Suomen työeläkejärjestelmän ensimmäisinä vuosikymmeninä, 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla, työeläkemaksujen osuus kokonaispalkasta oli aluksi noin viidennes ja myöhemmin noin puolet nykyisestä maksutasosta. Eläkevakuuttaminen oli siis pilkkahintaista. Asiaa on viime vuosina käsitelty lähinnä “talletettujen” eläkemaksujen arvon kasvuna toteutuneissa eläkkeissä ja sitä kautta sukupolvien välisenä toteutuvien eläkkeiden epäoikeudenmukaisuutena, mutta asiassa on muitakin ulottuvuuksia.

Siinä missä nykyään Suomen työeläkejärjestelmää pyritään johtamaan varovaisen kamreerimaisesti ja talouden sykleistä juuri suuremmin välittämättä, menneinä vuosikymmeninä työeläkemaksujen pitkitetty väestöennusteiden vastainen edullisuus oli de facto aktiivista työmarkkinapolitiikkaa. Se edesauttoi korkeaa työllisyyttä matalatuottoistenkin työntekijöiden keskuudessa ja mahdollisti nopean talouskasvun.

1960-luvun lopun jälkeen syntyneet maksajina

Taloustieteellisessä mielessä nuo edulliset eläkemaksutasot olivat puhtaasti tulevaisuuden varallisuuden kuluttamista eli velanottoa. Tätä kertynyttä velkaa työelämässä olevat maksavat nyt sukupolvesta riippumatta. Laskennallisesti 1960-luvun lopun jälkeen syntyneet X- ja Y-sukupolvet joutuvat aiemmin syntyneiden maksumiehiksi. Koska työeläkemaksuista pääosa on työnantajan sivukuluja, tätä aiempien sukupolvien ostovoimaa kasvattanutta eläkevelkaa ei kuitenkaan ulosmitata jälkipolvien ostovoimasta vaan heidän työllisyysasteestaan. Näin on, koska vaikka palkoissa on pyritty malttiin, eläkepolitiikka voi nostaa kokonaispalkkakuluja tästä välittämättä.

Tilastoja tuijottamalla näyttäisi siltä, että Suomen suhdannekorjattu työllisyysaste on seurannut käänteisesti työeläkemaksutason kehitystä. Jonkinlainen muna vai kana -ongelma tässä tietenkin piilee, mutta on nähdäkseni selvää, että veroluonteinen eläkemaksuprosentti on todennäköisemmin ns. Laffer-käyrän optimin yläpuolella kuin sen alapuolella.

Vaikka työeläkejärjestelmän vastuut periaatteessa seuraavat maksettuja palkkoja, päädytään työeläkekassoista kuitenkin maksamaan esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeitä ja kuntoutustukia, joiden taustalla ei niin yllättäen löytyy pitkittynyttä työttömyyttä. Mikäli työttömyyseläkeputki otetaan jälleen käyttöön, se nostaa edelleen vastuita. Siksi olisi eläkevakuutustahojenkin intressi pyrkiä paitsi löytämään Laffer-käyrältä optimi eläkemaksutaso kassoihin, myös tehdä työtä niiden muutosten eteen, jotka nostaisivat eläkevakuuttamisen piirissä olevaa työllisyyttä. Näin eläkerahastot saattaisivat jopa kasvaa nykyisestä, koska vastuut ilman edeltäneitä tuloja vähenisivät.

Poikkeuksellinen peliliike tarpeen

Ongelma on työmarkkinapoliittisen päätöksenteon keskittyneisyys, pirstaleisuus ja osaoptimointi. Tuskin koskaan aiemmin on työllisyysasteen nostaminen ollut yhtä kauan hallitusten kärkitavoite samanaikaisesti kun sen nostamisessa on epäonnistuttu.

Oikeudenmukaista ja sosiaalisesti kestävää olisi tehdä poikkeuksellinen peliliike valtion ja näennäisesti yksityisen työeläkejärjestelmän välillä:

1.    Eduskunnan päätöksellä nostettaisiin ansioeläkkeiden verotuksen progressiota

2.    Näistä uusista verorahoista vuosittain saatavat tuotot jaettaisiin valtion kassasta eläkevakuutusyhtiöiden välillä rahastoitavaksi esim. tasan suhteessa vakuutettujen määrään. Tämä ei olisi julkista yritystukea, koska eläkevakuutusjärjestelmä palvelee täysin julkista sosiaalipolitiikan tehtävää.

3.    Eläkevakuutusten maksuprosenttia palkasta laskettaisiin vastaamaan muutosta ennen 1960-luvun loppua syntyneiden eläkevastuissa. Tämä palvelisi sekä sukupolvien sisäisen että sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden toteutumista. Se ei siksi olisi myöskään syrjintää.

4.    Tavoitteen tulisi olla kokonaismaksutason laskeminen ainakin useita prosenttiyksiköitä, esimerkiksi 20 %:n tasolle, kun se nyt on 24,7.

Työeläkemaksut kokonaan työntekijän palkasta

Tällaiseen korjausliikkeeseen kuitenkin tuskin löytyy rohkeutta eduskunnalta, koska valtiotason politiikassa toimii edelleen suhteeton määrä eläkejärjestelmän voittajapuolen edustajia. Täysin epäoikeudenmukainen mutta rakenteellisesti helpompi muutos (jota edellinen ei sulje pois) olisi työeläkemaksujen siirtäminen kokonaisuudessaan työntekijöiden palkasta perittäviksi ja uusien palkkojen neuvottelu tätä heijastamaan. Näin eläkepolitiikka ei leikkaisi työntekijän palkkaamisen kannattavuutta ilman uutta palkkasopimusta.

Tällöin eläkepolitiikka ei suoraan vaikuttaisi työttömyysriskiin. Samalla se olisi poliittisesti rehellistä, sillä eläkemaksut kuitenkin peritään työntekijöiden kokonaispalkoista, vaikkeivät nämä näykään vähennyksinä palkkalaskelmissa kuin osittain.

Matalatuottoistenkin alojen työllisyyttä ja kannattavuutta joudumme ajattelemaan siksi, että sillä on sosiaalisen kestävyyden kannalta tärkeä rooli, joka tulee ainoastaan vahvistumaan seuraavien vuosikymmenten aikana. Vasta kenties tulevaisuudessa, jos meillä on poliittinen tahtotila ja varaa maksaa väestön enemmistölle anteliaan tasoista perustuloa vapaaherrainelämään, on meillä varaa olla välittämättä nykyisten työttömien ansiotulo-osattomuudesta.