Blogilistaus
29.3.2019 Jukka Rantala

Eläketurvakeskus julkaisi viime viikolla uusimmat pitkän aikavälin eläkelaskelmansa. Peruslaskelmassa yksityisen sektorin työeläkemaksun (TyEL-maksu) näkymät ovat vakaat noin 30 vuoden ajan, mutta sen jälkeen maksuun kohdistuu tasaisesti kohoava nousupaine. Laskentajakson lopulla eli vajaan 70 vuoden päästä nousupaine olisi jo liki 6 prosenttia palkoista.

Kun tarkasteluun otetaan koko työeläkejärjestelmä, kuva rahoitustasapainosta muuttuu. Muuttuneista näkymistä huolimatta julkisen sektorin eläkemenojen rahoittamiseen tarvitaan tulevaisuudessa kansantuotteeseen suhteutettuna nykyistä pienempi tulovirta. Seuraus on, että kaikki työeläkkeet yhteen laskien rahoitus on nykymaksuilla tasapainossa pitkälläkin aikavälillä.

2017 eläkeuudistus oli tarpeen ja täyttää tavoitteensa

Peruslaskelman antama kuva TyEL-maksun kehityksestä on selvästi pessimistisempi kuin edellisessä kolmen vuoden takaisessa laskelmassa. Ero on vielä suurempi vuoden 2017 eläkeuudistuksen pohjana olleisiin laskelmiin verrattuna. Niiden mukaan suunnilleen nykyinen maksutaso olisi riittänyt vielä 2060-luvullakin.

Uusista laskelmista ei kuitenkaan voi tehdä johtopäätöstä, että vuoden 2017 eläkeuudistus olisi epäonnistunut. Uudistus vakautti merkittävästi eläkejärjestelmää ja paransi sen sosiaalista ja taloudellista kestävyyttä. Uudistuksen tavoitteena ei ollut tietty prosenttiluku maksulle, vaan tärkeimmät numeeriset tavoitteet koskivat eläkkeellesiirtymisiän nousua ja kestävyysvajeen pienentymistä. Ne tavoitteet ovat täyttymässä myös nykyisten laskelmien mukaan.

Suurin muutos uudistuksen aikaisiin arvioihin on tapahtunut syntyvyyden kehityksessä. Uudistusarvioissa käytettiin Tilastokeskuksen vuoden 2013 väestöennusteen syntyvyyttä. Se puolestaan perustui sitä ennen havaittuun syntyvyyteen, joka oli aikavälillä 1975-2010 pysynyt hyvin vakaana. Jos uusimmissa eläkelaskelmissa käytettäisiin samaa syntyvyysoletusta, myös arvio pitkän aikavälin riittävästä maksutasosta noin 25 % pätisi edelleen.

Ei syytä kiireeseen

Aiempaa pessimistisemmäksi arvioidun maksukehityksen perusteella ei ole syytä kiirehtiä tekemään muutoksia tässä ja nyt. Seuraavan parinkymmenen vuoden maksunäkymissä ei tällä tietoa ole ongelmia ja toisaalta emme tiedä, miten syntyvyys oikeasti kehittyy. Uuden PTS:n merkittävin opetus ehkä  onkin, että perusskenaario voi muutamassa vuodessa muuttua huomattavasti, jos maailma ympärillä muuttuu.

Epäsuotuisan kehityksen mahdollisuus on kuitenkin otettava vakavasti. Yksi asia on selvä: nykylain mukaiset eläke-edut, nykyinen maksutaso, nykytasoinen syntyvyys ja nettomaahanmuutto eivät pitkän päälle voi toteutua yhtaikaa. Jossakin näissä tekijöissä, ehkä kaikissa, on tapahduttava muutoksia. Viisas päättäjä pyrkii aikaansaamaan tai ainakin ohjaamaan näitä muutoksia.

Eläkejärjestelmän näkökulmasta ohjauskeinot voi jakaa ulkoisiin ja sisäisiin. Ulkoisten keinojen pohdinta on tarpeen laajemmin yhteiskunnan tavoitteiden ja yleisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Eläkejärjestelmän kestävyys on silloin toissijainen tavoite ja joka tapauksessa ajallisesti myöhemmin ilmenevä.

Eläkejärjestelmän ulkopuolisia reagointitapoja

Syntyvyyteen vaikuttaminen on luonnollisesti ensimmäiseksi mieleen tuleva keino. Syntyvyyden nostamisen tähtääviä erilaisia toimenpidevaihtoehtoja on esitetty ja keksittävissä runsaasti. Niiden vaikuttavuudesta ei kuitenkaan ole varmuutta, lasten hankinta on yksityisasia. Jotakin kuitenkin lienee tehtävissä jo silläkin perusteella, että Väestöliiton väestöbarometrin mukaan toivottu lapsiluku ylittää selvästi toteutuvan lapsiluvun. Barometrista voi myös löytää vihiä mahdollisesti vaikuttavista toimenpiteistä.

Työllisyysasteen nousu parantaisi rahoitustasapainoa noin 30-40 vuodeksi. Sen jälkeen parantuneen työllisyyden tuottama eläkkeiden parannus alkaisi näkyä täysimääräisesti eläkemenon lisäyksenä. Rahoitustasapainon pysyväksi ratkaisuksi työllisyysasteen noususta ei siis ole, vaikka nousu muuten olisikin kaikin puolin suotavaa. Kuitenkin, jos paremman työllisyyden ensi alkuun tuomaa liikkumavaraa ei käytettäisi maksutason alentamiseen vaan maksutulon lisäys rahastoitaisiin, myös pitkän ajan rahoituksellinen tasapaino paranisi jonkin verran.

Tuottavuuden nousu parantaisi rahoitustasapainoa. Se vaikuttaisi työllisyyden nousua pysyvämmin, koska ansioiden reaalikasvu ei heijastu täysimääräisesti ansaittuihin eläkeoikeuksiin (palkkakerroin) eikä maksussa oleviin eläkkeisiin (eläkeindeksi). Kuitenkaan mikään realistisesti ajateltavissa oleva tuottavuuden peruslaskelman oletusta suurempi nousu ei toisi kuin vajaan yhden prosenttiyksikön vaikutuksen maksutasoon.

Työperäisen maahanmuuton lisääminen on luonnollisesti yksi vaihtoehto. Eläkkeiden rahoituksen kannaltahan maahanmuuton mekanismi on hyvin samantapainen kuin syntyvyyden. Kumpikin vaikuttaa työikäisten ja sitä kautta myös työllisten määrään, mutta maahanmuutto lienee helpommin päätösperäisesti vaikutettavissa kuin syntyvyys. Maahanmuutto myös vaikuttaa syntyvyyttä nopeammin työikäisten määrään.

Eläkejärjestelmän sisäisiä reagointitapoja

Eläkejärjestelmän omat sopeutumiskeinot voidaan jakaa kahteen pääluokkaan: eläkemenon pienentäminen ja eläkemaksujen nosto. Sopeutumiskeinoja voidaan ja on syytäkin yhdistellä.

Eläkemenoja voidaan vähentää etuuksien tasoa alentamalla tai eläkeaikaa lyhentämällä. Tällöin joudutaan tekemisiin eläkejärjestelmän sosiaalisen kestävyyden kanssa. Tulevat eläkkeet suhteessa tuleviin palkkoihin alenevat jo nykysäännöillä. Eläkeiän lisänostokaan jo sovitusta vauhdista ei välttämättä tuo helpotusta, koska työskentely korotettuun eläkeikään voi käydä yhä useammalle mahdottomaksi. Pienemmillä ja sinänsä ehkä perustelluilla muutoksilla voidaan aikaansaada myös maksuvaikutuksia, mutta tuskin useiden prosenttiyksiköiden verran.

Maksun nostamismahdollisuuksia taas rajoittaa työvoimakustannusten taso ja erityisesti niiden muutosvauhti. Jos maksun nostoon päädyttäisiin, pitkän aikavälin korotustarve jäisi sitä pienemmäksi mitä aikaisemmin korotukset tehtäisiin. Sukupolvinäkökulmasta katsoen aiempaa korotusta voi perustella sillä, että alempi syntyvyys alentaa kulutustarvetta nuoremmalla iällä, jolloin jää tilaa suuremmalle siirrolle eläkeaikaiseen kulutukseen. Alhainen syntyvyys tarkoittaisi, että  2050-luvun nuorille nykyiset noin kolmekymppiset olisivat suuria ikäluokkia.

Sijoitustuottojen vaikutus maksutasoon on huomattava. Pysyvä tuottoprosentin muutos heijastuu noin kaksinkertaisena maksuprosenttiin. Tämän takia sijoituksia ohjaavien sääntöjen ajoittainen tarkastelu on tarpeen. Optimaalisetkaan sijoitussäännöt eivät kuitenkaan muuta markkinoilta saatavissa olevaa tuottoa, joten pelkästään tämän helponnäköisen keinon varaan ei turvallista ratkaisua ole rakennettavissa.

Parantaisiko automatiikan lisääminen yhteisen veneen ohjattavuutta?

Eläkejärjestelmässä on mekanismeja, jotka sopeuttavat sen rahoitustasapainoa automaattisesti osaan väestöllisiä ja taloudellisia muutoksia. Automaattiset mekanismit eivät ulotu kaikkiin muutoksiin. Esimerkiksi sijoitustuottojen pysyvä muutos heijastuu suoraan maksutasoon. Syntyvyys tai paremminkin sen muutokset on toinen tekijä, jota nykyinen automatiikka ei tunnista.

Jos eläkkeisiin kohdistuva sopeutus ei riitä rahoitustasapainoon, paine ohjautuu maksuun. Sukupolvinäkökulmasta voidaan perustellusti pitää ongelmana, jos sopeutumiskeinot rajautuvat pelkästään maksuihin tai tulevaisuudessa ansaittaviin etuuksiin. Huonon kehityksen toteutuessa ne rajaavat riskinkantajien joukon kullakin hetkellä töissä oleviin, ja siten mahdolliset toimet kohdistuvat voimakkaimmin kaikkein nuorimpiin. Lisäksi epävarmuus mahdollisten tulevien toimenpiteiden laadusta ja laajuudesta vähentää luottamusta eläkejärjestelmään.
Tämä panee kysymään, olisiko mahdollisen epäsuotuisan kehityksen varalle löydettävissä ja etukäteen sovittavissa riskejä tasaisesti jakavia pelisääntöjä. Pelisääntöjen pitäisi tietenkin ottaa huomioon ansaittujen työeläkkeiden perustuslain mukainen omaisuuden suoja. Sääntöjen tulisi luonnollisesti olla myös kaksisuuntaisia siten, että mahdollisen suotuisan kehityksen tuoma hyvä jaettaisiin kaikkien riskinkantajien kesken.

Erilaisia sopeuttamismalleja on maailmalla monia ja ei ole etukäteen syytä uskoa, etteikö Suomeen ja Suomen eläkejärjestelmään soveltuvia malleja olisi kehiteltävissä. Mielestäni nyt olisikin sopiva aika pohtia tutkimuksen keinoin rauhallisesti ja objektiivisesti nykyistä laajemman automaattisen sopeutumisen hyviä ja huonoja puolia. Tulipaloonkin kannattaa varautua etukäteen eikä vasta tilanteen ollessa päällä.

Aikaa keskustelulle ja mallien kehittelylle on, vaikkei loputtomiin. Epävarmuus ei poistu maailmasta eikä siten myöskään eläkejärjestelmästä. Ehkä kuitenkin pystymme tekemään maailman liki parhaasta eläkejärjestelmästä vieläkin paremmin riskejä sietävän!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Eläketurvakeskus (ETK) on lakisääteinen työeläketurvan kehittäjä, asiantuntija ja yhteisten palvelujen tuottaja.