Kelpaako kolmas ikä?
Valelääkäri, salarakas, vakausväline, palomuuri, naamakirja... Ihmismieli on yleensä nokkela keksimään ajan ilmiöille uusia kielikuvia tai tarpeen vaatiessa se hoksaa uusiokäyttää vanhoja ilmauksia. Eläkejärjestelmän muutoksetkin tuovat omat uudissanansa kuten kannustinkarttuman ja elinaikakertoimen.
Nämä esimerkit ovat kelpo ilmaisuja suhteellisen mutkikkaille asioille. Niiden keksijän ei tarvitse hävetä, ken asialla sitten olikin. Toki kannustinkarttumassa on taivutteleva sävynsä, mutta se on varmaan tarkoituskin. Eläkkeiden rahoituksessa on sen sijaan uskollisesti pitäydytty teknisissä ilmauksissa. Tämä piirre kuvastanee sitä, että torikahviloissa ei taiteta peistä tasoitusvastuista ja henkilöpiireistä. Kansanvalistuksenkin kannalta tehokkaampi tapa lienee rahoituksen koukeroiden yksinkertaistaminen kuin sanoilla maalailu.
Tuoreen Työeläke-lehden artikkeli Lasten suusta oli hyvä veto. Siinä lapset kertoivat siitä, millaisia mielikuvia liittyy sellaisiin termeihin kuin eläkeputki, kestävyysvaje ja huoltosuhde. Oli sympaattista lukea, että eläkeputkeen voi mennä pelaamaan korttia ja huoltosuhde liittyy naapurin hajonneen pyörän korjaukseen. Hauska juttu sai miettimään eläke- ja ikäsanoja pidempäänkin.
Itse törmäsin näiden käsitteiden kommervenkkeihin luennolla, kun esittelin vanhuushuoltosuhdetta. Sehän mittaa 65 vuotta täyttäneen väestön määrää suhteessa 15–64-vuotiaiden määrään. Käsite särähti opiskelijan korvaan ja hän kysyi, että onko 65 vuotta todellakin vanhuuden virallinen ikäraja. Ei se sitä olekaan eikä se käytännössä enää oikein suuhun sovi. Esimerkiksi työpaikalla tuntuisi epämukavalta kutsua 65-vuotiasta kollegaa vanhukseksi.
Yksittäisen ikävuoden määrittäminen vanhuuden virstanpylvääksi tuntuu olevan muillekin vaikeaa, sillä uuden vanhuspalvelulain yhteydessä oikea ikäraja hiertää. Valmistelussa puhutaan sentään 75 tai 80 iästä rajapyykkinä vanhuuteen eikä kymmenen vuotta nuoremmista.
Yksilölliset eromme ovat varsin suuret sen suhteen, missä tahdissa toimintakykymme heikkenee. Yhden vuosimäärän asettaminen vanhuuden kriteeriksi on siis jo lähtökohtaisesti vaikea tehtävä. Toisaalta meiltä puuttuu myös sanoja kuvaamaan elämänkulkua ennen varsinaista vanhuutta. Tämä on harmillista, sillä lapsuuden ja nuoruuden kulkua voimme kuvata rikkaalla tavalla. Silloin käymme läpi ainakin imeväisiän, taaperoiän, uhmaiän, varhaislapsuuden, murrosiän ja nuoren aikuisuuden vuodet.
Useat tutkijat ovat alkaneet puhua kolmannesta iästä kuvatessaan elämänvaihetta, jossa työura on pääosin takana mutta vanhuus vasta edessä. Tämä sanapari ei kuitenkaan tunnu tarttuvan puhekieleen. Lehtiväkikin on nyt havainnut puuttuvien sanojen ongelman. Asiaan tarttui itseään aktiivisten aikuisten lehtenä itseään mainostava julkaisu, joka haastoi lukijansa ikätermikilpailuun.
Jään odottamaan kilpailun tuloksia ja uudissanoja. Olen itsekin kyllästynyt tutkimustuloksia raportoidessani kirjoittamaan vanhojen työntekijöiden rekrytointiongelmista tarkastellessani 50 vuotta täyttäneitä. Emmehän me nyt niin vanhoja ole.
Seija Ilmakunnas
Kirjoittaja on Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja. Seuraava kolumni ilmestyy 12.1.2012. Silloin vuorossa on Eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnan puheenjohtaja Juha Rehula.
22.12.2011