Pärjääkö vanha länsi ilman ulkoista vihollista?
Liberaalikapitalistinen länsimaailma on talouskriisin kourissa. Se sai alkusysäyksensä rahoitusmarkkinakriisistä, mutta kriisin vanavedessä ovat kärjistyneet talouspoliittisen päätöksenteon ongelmat. USA:n liittovaltion budjettialijäämä on noussut kymmenesosaan kokonaistuotannosta. Pohjoismaisesta näkökulmasta katsoen hipoo hulluutta, että Atlantin takana edes keskustellaan liittovaltion maksukyvyttömyydestä. Lukkiutuneet poliittiset asetelmat estävät murheellisella tavalla järkevän kriisipolitiikan. USA tarvitsisi edelleen pontevaa ja kylmäveristä elvytystä, mutta sillä tuskin olisi haluttua vaikutusta, ellei samalla esitettäisi uskottavaa liittovaltion talouden saneerausohjelmaa taantuman jälkeiselle ajalle.
Euroopan Unionin dramaattiset valtiontalouskriisit ovat kärjistyneet finanssikriisin vuoksi, mutta niidenkin taustalla on aiemman talouspolitiikan vastuuttomuus. Euroopan julkistaloudet, hyvinvointipalvelut ja eläkejärjestelmät ovat varautuneet puutteellisesti väestön vanhenemiseen, ja monen Euroopan maan finanssipolitiikka on kestämättömällä uralla.
Vaikka Euroopassa ja USA:ssa joskus pidetään Kiinan ja Aasian nousua jonkinlaisena kilpailu-uhkana, on todellinen onni onnettomuudessa että maailmantaloudessa on näitä voimakkaasti kasvavia kehitystalouksia.
”Vanhan maailman” (ja Aasian noustessa USA:nkin voi lukea vanhaan maailmaan) talousvaikeudet ovat silmäänpistävän tiukasti kytköksissä poliittisten päättäjien kyvyttömyyteen. USA:ssa sovun estää pääpuolueiden hirvittävä vihanpito ja taktinen pyrkimys poliittisen vastustajan vahingoittamiseen. Euroopassa pelätään katumielenosoituksia, jos eläkeikää nostetaan, eivätkä poliittiset päättäjät uskalla kertoa äänestäjille totuutta siitä, millaisia uhrauksia julkistalouden saattaminen kestävälle uralle edellyttäisi. Suomi on vanhastaan tiukan ja realistisen budjettikurin maa, mutta mielestäni jopa Suomessa on varauduttu väestön vanhenemisen julkistaloudellisiin vaikutuksiin kerrassaan puutteellisesti.
Poliittisen päätöksenteon halvaantuneesta tilasta voi syyttää populistisia ja vastuuttomia ”poliitikkoja”, mutta demokratioissa on juuri sellaiset poliitikot kuin äänestäjät haluavat – ja on syytä kysyä, miksi päätöksenteon ongelmat juuri vuosituhannen vaihteen jälkeen näyttävät kärjistyvän. Esimerkiksi USA:ssa on asenteiden kärjistymisestä on syytetty internetiä, jossa samanmieliset enenevästi seurustelevat samanmielisten kanssa.
Mielestäni uskottavampi syy on kuin onkin kylmän sodan loppuminen. Kylmä sota merkitsi sitä, että markkinataloudella oli pelottava haastaja, kommunismi, jolla oli sekä ideologista vetovoimaa että panssarivaunuja. Neuvostokommunismia ei ole ikävä, mutta olen aika vakuuttunut siitä, että kylmän sodan pelottavuus toi tervetullutta realismia esimerkiksi budjettikeskusteluihin – sekä USA:n kongressissa että Suomen eduskunnassa. Ulkopolitiikan perustekijät olisi suomalaistenkin syytä muistaa vastedeskin. Meillä on edelleen iso naapuri, ja on edelleen meidän elintärkeä etumme, että Euroopan Unioni pysyy taloudellisesti ja poliittisesti vahvana. Tätä taustaa vasten Kreikka-lainojenkin vakuusvaatimukset ovat aika toissijaisia.
Juhana Vartiainen
Kirjoittaja on Konjunkturinstitutetin tutkimusjohtaja Tukholmassa.
Seuraava kirjoittaja on Eläketurvakeskuksen johtaja Hannu Uusitalo. Hänen kolumninsa ilmestyy syyskuun toisella viikolla.
18.08.2011