Yksityisen sektorin TEL-LEL-järjestelmä 1962

Työntekijäin eläkelaki (TEL)

TEL-eläkelaki (8.7.1961/395) tuli voimaan 1.7.1962. Laki pohjautui asiaa pohtineen niin sanotun TEL-komitean mietintöön (Komiteanmietintö N:o 11/1960). Komitean esitykseen perustuen eduskuntaan tuotiin kaikkiaan kuusi lakialoitetta työntekijäin eläkelaiksi. Työväenasiainvaliokunta hylkäsi samansisältöiset lakialoitteet lukuun ottamatta edustaja Kokkolan ym. lakialoitetta (N:o 150/1961), johon siis TEL-eläkelaki viime kädessä perustuu.

Lain piiriin kuuluivat 18 vuotta täyttäneet yksityisten työnantajien palveluksessa olevat työntekijät (pois lukien LEL-alat), joiden voitiin katsoa saavan työsuhteelta pääasialliseen toimeentuloonsa riittävää ansiota. Markkamääräistä rajaa lain piiriin pääsylle ei siis alkuperäisessä TEL:ssa ollut. Päätoimisuusehto jätti osan sivutoimisista ja osa-aikaisista työsuhteista lain ulkopuolelle. Työsuhteen tuli myös kestää vähintään kuusi kuukautta oikeuttaakseen eläkkeeseen.

Järjestelmän etuudet olivat työkyvyttömyys- ja vanhuuseläke.

Eläkkeeseen oikeuttavaksi ajaksi luettiin kussakin työsuhteessa aika, jonka työsuhde oli jatkunut työntekijän täytettyä 23 vuotta. Eläkkeeseen oikeutti myös puolet siitä ajasta, jonka työntekijän TEL:n antamispäivänä 8.7.1961 voimassa ollut työsuhde oli kestänyt ennen TEL:n voimaantuloa 23 vuoden iän täyttämisen jälkeen.

Työkyvyttömyyseläkettä määrättäessä eläkkeeseen oikeutti myös tuleva aika eli aika työsuhteen päättymisestä eläkeiän täyttämiseen, jos työsuhteen päättymisestä eläketapahtumaan oli kulunut enintään vuosi.

Työsuhteelta ja tulevalta ajalta eläkettä karttui prosentti (1 %) eläkepalkasta palvelusvuotta kohti, kuitenkin enintään 40 prosenttia eläkepalkasta. Jos eläkkeeseen oikeuttavia työsuhteita oli useampia, eläkettä maksettiin enintään 40 prosenttia työuran korkeimmasta eläkepalkasta.

Henkilön saama kokonaiseläke, johon työeläkkeiden lisäksi sisältyi kansaneläke ja mahdolliset SoLiTa-eläkkeet, rajattiin kuitenkin 60 prosenttiin työntekijän korkeimmasta eläkepalkasta. Henkilön ansaitsemia lisäturvan eläkkeitä ei yhteensovituksessa otettu huomioon.

Eläkepalkka määrättiin kunkin työsuhteen osalta erikseen eläketapahtumavuonna ja sitä edeltävänä vuonna saatujen säännöllisten työansioiden keskimääränä palveluajan kuukautta kohti. Työansiot tarkistettiin eläkkeen alkamisvuoden tasoon TEL-indeksillä, joka seurasi yksinomaan ansiotasoindeksiä.

Lyhytaikaisissa työsuhteissa olevien työntekijäin eläkelaki (LEL)

LEL-eläkelaki (9.2.1962/134) tuli voimaan samanaikaisesti TEL:n kanssa 1.7.1962. Lain piirissä vakuutettiin yksityisen työnantajan palveluksessa olevat työntekijät, jotka työskentelivät metsä-, maatalous-, rakennus- tai satama-alan työsuhteissa. Näillä aloilla lyhytaikaiset työsuhteet olivat tavallisia, joten TEL ei olisi ollut LEL-aloilla työskenteleville sovelias kuuden kuukauden odotusaikansa vuoksi.

Soveltuvin osin LEL:n säännökset vastasivat TEL:n säännöksiä. Seuraavassa on esitetty keskeisimmät erot.

Työnantajan tuli maksaa vakuutusmaksu kaikista LEL-aloilla ansaituista palkoista työsuhteen kestosta ja palkan määrästä riippumatta. Eläkettä työntekijälle kuitenkin karttui vain, jos vuotuiset ansiot ylittivät 200 markkaa (1962 indeksitasossa).

LEL-eläke määrättiin summaamalla TEL-indeksillä eläkkeen alkamisvuoden tasoon tarkistetut työuran aikana ansaitut vuotuiset palkat yhteen, josta eläke oli karttumisprosentin osoittama osuus. LEL-järjestelmässä eläke on siis jo alun alkaen perustunut koko työuran keskiansioon, joka siis toteutui TEL-järjestelmässä vasta vuoden 2005 eläkeuudistuksessa.